♥ Rasmus ♥

Eiköhän tämän kirjoittamista ole lykätty jo tarpeeksi... Meidän piti lopulta molempien antaa periksi ja myöntää, ettei edes rasmukset elä ikuisesti. Tiistai-iltana oli selvää, että kaikki ei ole hyvin. Rasmus hengitti tosi raskaasti, vinkuen välillä ja läähätteli. Keskiviikkona saatiin lääkäri kiinni ja aika torstaille. Oli aika selvää, että tuskin mitään on tehtävissä, missään nimessä en halunnut mitään parin päivän poppakonsteja edes yrittää. Ja onneksi meillä on fiksu lääkäri, joka sanoo asiat niinkuin ne on. Munuaiset oli ihan loppu, hyvä kun mittarin asteikolla enää pysyi.

Keskiviikkona ehdittiin vielä parille pienelle metsälenkille, josta nämäkin kuvat on. Oli lämmin ja aurinkoinen päivä, Rasmus jaksoi vielä kahlailla montuilla, komentaa Merkkiä ja tutkiskella metsän hajuja. Herkuteltiin illalla kaikkea kiellettyä, kun Sentin synttärit meinasi ihan mennä ohi. Yö nukuttiin siskonpetissä lattialla, kun sänkyyn hyppääminen oli liian hankalaa. 

Vaikka olo varmaan oli tukala, ei Rasmus mun mielestä näyttänyt kipeältä. Olosuhteisiin nähden kaikki siis meni ihan hyvin. Nyt Rasmusta voi muistella sellaisena, kun se näissä kuvissa on. Lääkäriin piti tietysti raahata väkisin niinkuin aina ennenkin. Toinen oli niin väsy, että nukkui pois nopeasti ja rauhallisesti. 

Yksi kamalimpia päiviä, mutta pakkohan se viimeinen palvelus on vaan tehdä. Ja tokihan tämä oli odotettavissa, vanha koira ja munuaisdiagnoosikin saatiin marraskuussa. Mun elämäni lottovoitto oli varmaan se, että Rasmus saatiin karkureissulta vielä kotiin. Sen jälkeen oltiin tavallaan jatkoajalla.

Keskiviikko ja torstai meni aika sumussa, odottaminen oli ihan hirveää. Toisaalta olo oli jotenkin helpottunut lääkäriltä tullessa. Rasmuksella oli kaikki hyvin, enää oma ikävä jäljellä. Ja olihan tuota tullut jo kuukausikaupalla kytättyä ja tehtyä luopumista. Stressaavaa koko ajan koittaa silmä kovana tuijottaa ja analysoida, onko kaikki hyvin. Mikä on normaalia vanhuutta ja mikä taas mahdollisesti merkki kivusta?

Rasmus oli pitkän haaveilun tulos, "sitten kun muutan kotoa niin ostan koiran". Ja opintolainarahoillahan se piti sitten ostaa. Rasmus oli omassa elementissään joskus aika railakkaassakin opiskelijaelämässä. Se tuli kaikkien kanssa toimeen, oli kotonaan missä vaan, eikä ikinä ottanut nokkiinsa pienemmistä tai isommista jäynistä. Saunominen ja saunakaljat tais olla parasta. ;)

Jossain vaiheessa laskettiin, että 7 v. ikään mennessä Rasmus oli asunut 8 eri paikassa, solukämpästä J:n mökkiin. Eikä sillä ikinä ollut mitään ongelmia sopeutua yhtään mihinkään. J:n kanssa Rapsusta tuli suuri metsästäjä (mitä se toki omasta mielestään aina olikin) ja se löysi muutaman haavakkopeurankin. Ja oli niistä kovin pollea. 

Verijäljen jälkeen Rasmuksen mielestä varmaan parasta oli omatoimijahdit ja uiminen ja saunominen. Yhtenäkin juhannuksena se taisi aloittaa saunomisen ja uimisen ensimmäisten kanssa jo alkuillasta ja lopetti joskus aamuyöllä. Vesihäntähän siitä tuli, mutta oli kai se vaivan arvoista. Vuotta myöhemmin koitettiin olla vähän varovaisempia. Vastoin kaikkia hyviä neuvoja mentiin aina katselemaan uudenvuodenraketit yhdessä, opiskelijavapuista puhumattakaan...

Toiset aina kirjoittaa juttuja, joissa etenkin vanhat koirat on kuin ihmisen mieli. Mutta meidän Rasmus oli vähän toista maata... Se teki aina lopulta oman päänsä mukaan ja muut sai koittaa siihen sopeutua. Uhkailu ja kiristys ei koskaan toimineet, lahjonta vaihtelevasti. :)

15 vuotta on pitkä aika. Jos porukoita ja veljeä ei lasketa, niin Rasmus oli mun pitkäaikaisin kämppis. Sen kanssa oon viettänyt ylivoimaisesti eniten aikaani sitten vuoden 1998. Saas nähdä koska lakkaan sitä lenkillä odottelemasta. Tai kuulostelemasta sen tekemisiä muuten. Nyt osaan jo ottaa ruoka-aikaan vaan 2 kuppia ja naulakosta 2 hihnaa. Kaipa se tästä pikkuhiljaa.

Vaan yksi voi olla ensimmäinen. Nyt Rapsu on kuitenkin siellä, missä terrierit saa tehdä mitä lystää ja buffetti on aina auki. Uimavedet on lämpöisiä ja kesä ikuinen. Hei, hei Rasmus, olit rakas! ♥